Kuten muissakin koirahommissa näissä kasvatusasioissa tuntuu olevan "oikeita toimintatapoja" ihan yhtä paljon kun meitä ihmisiä on. Itse olen vakaasti sitä mieltä, että maalaisjärjellä pärjää hyvin pitkälle. Onneksi olen siinä mielessä järkevä luonne, etten ihan pienistä panikoi. Itsekin kotisynnytyksen kokeneena ei koiran synnytyksessä varmastikaan ole mitään ylitsepääsemätöntä, ellei pennuista ole niin pahasti vammainen tms että sen joutuu heti lopettamaan... siihen ei taida itsellä kantti riittää, mutta luotan tuohon metsästystäkin harrastaneeseen mieheeni sitten siinä asiassa ;) Ja tietysti toivon ja uskon että meille syntyy vain terveitä, elinvoimaisia pentuja!
Huomenna mennäänkin siten ultraan tsekkaamaan tilanne. Jännittävää!!! Kasvattajakurssin luennoitsija oli sitä mieltä että ultra on turha ja stressaa koiraa, mutta koitan itse mennä paikalle rennoin mielin. Ultra on varmasti koiralle kivempi kokemus kuin verikokeen otto progetestiä varten, ja kun kärsimme Hopen kanssa senkin niin miksei myös tätä. Haluan varmistua siitä, ettei koira ole tyhjä ja tietysti olisi mukava saada jonkinlaista arviota siitä syntyykö meille yksi vai useampi karvapallero.
Hopesta huomaa kyllä jo, että se ei ole aivan oma itsensä. Kurssilta kotiuduttuani huomasin perheemme kolmen miehen vetävän päiväunia täyttä häkää, joten livahdettiin Hopen kanssa lähimetsään lenkille ihan kahdestaan. Tavanomaisen lumessa kahlaamisen ja keppien raijaamisen sijaan Hope pysytteli polulla jolkottelemassa ja tyytyi haistelemaan kavereiden jälkiä. Tuntui ihan oudolta! On se kumma mitä ne hormoonit tekee, aivan selvästi koiran käytös on jo muuttunut rauhallisempaan, ja jotenkin odottavampaan suuntaan..
Laitan tähän lopuksi kuvan jossa Hope paistattelee tämän päivän lenkillä... Seisomisasento ei ole ihmeellinen, joten kuvaa on turha katsella "sillä silmällä".
Huomenna tai viimeistään tiistaina päivittelen sitten kuulumiset ultrasta! Pitäkäähän peukut pystyssä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti