Oi, onnea

Kävimme Hopen kanssa lounaan jälkeen lenkillä lähimetsässä. Remmissä olo sujuu, mutta neidin mielestä se ei ole hirveän kivaa. Hope ei haluaisi kävellä ollenkaan samaan suuntaan kuin minä. Välillä neiti turhautui, istahti ja ulisi. Minä odottelin ensin kärsivällisesti, mutta viimein nappasin neidin syliin ja kannoin hänet metsän reunaan. Onneksi niin pystyy vielä tekemään:)
Metsässä Hope pääsi jälleen vapaaksi ja seuraili minun vanavedessä suht hyvin. Puuhiamme haittasi vain Nalakatti, joka on ilmeisesti päättänyt osoittaa, että hänestäkin olisi lenkkikaveri ollut.
Nala kulkee perässä, edellä ja mukana. Välillä Nala mourusi niin kovaa, että ajattelin sen kuvittelevan 
meidän tarvitsevan vahtia tms.
Hope ei aina tiennyt, seuraisiko minua vai Nalaa, koska Nalakin on meidän laumaa. Nalan johdatettua Hopen hiemaan hankalaan kohtaan kiveä kiipeämään Tiian oli pakko huutaa Hope luokseen. Ja iloisesti Hope tulikin, mutta ei tainnut laumauttamisharjoitus ihan toimia...
Metsästä tulimme pururadalle, jossa Hope oli hihnassa, Nala kiinni.
Purtsia juoksi anopin oloinen nainen täysi vauhti päällä. Hope istua nökötti ihmettelemässä ja Nala rynnisti kotiinpäin, naisen perään. Nainen pysähtyi ja huusi " ei kai se mun perään lähtenyt", johon minä vaan että "ei kai".
Nainen totesi parivaljakon olevan hauskannäköinen, jollaista ei ihan joka päivä tule vastaan. =)
Ja niin ne ovatkin.. hyeenan näköiseksi takkujen takia kynitty kissa, joka kulkee remmittä joukon jatkona ja maailman suloisin 7 viikkoinen pentu.
Kotona leikkasin Hopelta toisen takajalan kynnet ja sitten menimme
päikkäreille, hän omaan ja minä omaan petiini.
Päikkärit venahtivat vahingossa parituntisiksi, kun flunssa verottaa vielä Tiian voimia..
Minuun noustessa Hope jäi jatkamaan, mutta nyt kuulostaa siltä, että neitikin heräsi. Alkoi meinaan vinku ja komennus ttä "mihin se äiskä nyt hävis, perkele" kun tulin tähän olohuoneeseen portin taakse kirjoittelemaan. Nyt tyttö rauhottui, nappaan kainaloon ja lähdemme pissille!
Sellainen täytyy vielä sanoa, että Hope on tuonut jo nyt perheeseeemme sitä, mitä kaipasin: stressitöntä yhdessäoloa ja rennomman, mutta rytmikkään aikataulun!Koiraperheen elämä on toistaiseksi ihanaa, vaikka Hope huutaakin parhaillaan täyttä höökiä olkkarin portin takana. Ymmärrän hyvin, olen usein itsekin tietokoneelle mustasukkainen, kun Juha istuu tässä:)