Metsäreissulla

 
Töistä kotiin tullessani täällä jo odottelikin ilmeisen nälkäinen ja energinen pikku-neiti. Ai että sitä jälleen näkemisen riemua. Ruoka maistui tällä kertaa melkein kokonaan, tosin hetki täytyi taas antaa ruuan laskea välillä makailemalla keittiön matolla...Välittömästi kupilta lähdettyä Hope kävi ensin tekemässä kakat ja melkein välittömästi perään pissat, joten totesin, että pihalle lähdöllä ei ole mitään kiirettä. Annoimme ruuan laskea rauhassa ja lähdimme pihalle, tarkoituksena mennä taas tuohon lähimetsään tutustumaan ja oikein kameran kanssa. Mietitytti vain hiukan kuinka tuo kuvaaminen onnistuu kun on neiti niin nopea liikkeissään.

Menomatka oli taas oikein Via Dolorosa, välillä tuntui, että kivirekikin liikkuisi helpommin, sitä kun voisi sentään vetää perässä. Mikä ihme siinä oikein on, että tuossa kaupunkiympäristössä neidillä on hirveä tarve purra jalkoja ja käsiä ja ärrimurrimurista hirviästi, mutta kun päästään vähän johonkin missä on puita niin ettei metsää niiltä näe, niin hihnassakin kuljetaan _niin_ taitavasti, kuin aikuiset? Metsään kun päästiin niin mitään ongelmia ei tosiaan enää ollutkaan, Hope oli kuin ihmisen mieli (Note to self: selvitä huomiseksi millainen on ihmisen mieli) Kun asutus jäi riittävästi taakse Hope pääsi taas nauttimaan vapaudesta ja nykyään hän myöskin tekee niin, tosin kovin kauas neiti ei vielä jaloista lähde, neljä metriä ja takaisin, neljä metriä toisaalle ja takaisin, neljä metriä toiselle toisaalle ja takaisin jne., eiköhän tuosta jo saa kuvan. Jos joku oikein mehevä haju jostain sammaleen alta tarttuu nenukkiin niin jälkeen saatetaan jäädä kuitenkin enemmänkin, tosin kovin kauaa ei mene kun tanner tömisee takana ja neiti on taas vierellä.

Sisua Hopelta ei ainakaan puutu, huvittuneena seurasin vierestä kun neiti välttämättä halusi kiivetä erään kiven päälle, ensimmäisellä yrityksellä sammal irtosi tassujen alta ja neiti tömähti pyllylleen maahan, hetken aikaa hölmistyneenä katseltuaan uusi yritys. Tällä kertaa sammal vain lensi kun takatassu ruopaisi sen irti, mutta pito riitti kuitenkin nousuun. Harmikseen joutui Hope kyllä huomaamaan ettei siellä päällä mitään ihmeellistä ollutkaan...

Kotiinpäin tultaessa otimme sitten hiukan seuraamista ja makaamista, nakkeja oli molempien harmiksi vain yksi kun hulttio-omistajat eivät huomanneet ostaa lisää. Kuinkahan neidistä tehdään kunnon metsäkoira, kun kotimatkan ongelmaksi on nykyään muodostunut tuo vetäminen(jos väkisin jotain ongelmia haluaa kaivaa) niin hienosti hän taas tuli kotiin päin. Nyt uni taas maittaa tuolla omassa pedissä, saan rauhassa latailla kuvat koneelle ja nettiin. Katsotaan herääkö ennen kuin mamma saapuu kotiin.